Beppu, nimikin sanoo, että sinne kannattaa matkustaa. Beppun kylpyläkaupunki sijaitsee Japanissa, Kyushun saarella ja Kyushun saari on tunnettu tuliperäisestä maastaan. Japani on muutenkin vulkaanisesti hyvin aktiivinen, joten maassa on runsaasti kuumia lähteitä.
Japanissa onsen on nimitys sekä kuumille lähteille että niiden yhteydessä toimiville yleisille kylpylöille. Onseneita on suuria ja pieniä. Näissä vesi voi olla mineraalikoostumukseltaan ja lämpötilaltaan vaihtelevaa. Kylpylöiden yhteydessä on usein myös majatalo.
Onsen ryokan -nimellä tunnetut kylpylämajatalot tarjoavat normaalin majoituksen ja ruokailun lisäksi mahdollisuuden kuumaan kylpyyn majatalon omassa kylpylässä. Kaupungeissa on myös sentō-nimellä tunnettuja yleisiä kylpylöitä.
Tämän onsenin väri on voimakkaan turkoosi.
Beppussa myös lemmikit voivat nauttia omista höyryistä?
Nykyään lähes kaikissa Japanin onsen- ja sentō-kylpylöissä miehet ja naiset kylpevät erikseen. Ennen kuumaan lähteeseen menoa peseydytään huolellisesti, ja itse kylvyssä ollaan alasti. Onseniin voi ottaa mukaan pienen pyyhkeen, vaikka perinteisesti sitäkään ei pitäisi käyttää. Onsenin vesi saattaa toisinaan olla hyvin kuumaa ja voimakkaasti rikiltä tuoksuvaa. Mitä kuumempaa vesi on, sitä lyhyempi aika vedessä ollaan kerrallaan.
Rotenburo on ulkoilmassa sijaitseva kuuma lähde. Se voi olla luonnonlähde tai ulkona sisäaltaan vieressä sijaitseva kylpyallas, johon on johdettu vulkaanista kuumaa vettä.
Tässä karhea kurkku ja tukkoinen nenä saavat hoitoa.
Kylvyn jälkeen voi nauttia höyrytettyjä kananmunia.
Takegawaran suosittu onsen on vuodelta 1878 ja sijaitsee Punaisten Lyhtyjen alueella.
Tagewarassa on ohjeet hiekkakylpyyn menijöille. Kuvat helpottavat kovasti tekstin ymmärtämisessä :).
”Hiekkalaatkolle” saavuttuasi sinulle on kaivettu pieni kuoppa, johon käyt makaamaan ja sitten lämmin, hieman kosteahko hiekka lapioidaan päällesi. Hiekan alla rentoudutaan noin 15 minuuttia.
Tässä lapionti on keskeytetty ja ”hiekoittaja-täti” ottaa kuvaa turistista, jonka ”hiekoittaminen” on vielä kesken.
Hiekkakylvyn jälkeen peseydytään ja lopuksi voi vielä rentoutua kuumassa kylvyssä. Varsin mielenkiintoinen kokemus.
Astuessani tähän hämärään liikkeeseen, nenääni tuoksahti kalman tuoksu ja lattia narahti uhkaavasti. Jo liikkeen sijainti, syrjäisen kadun hämärällä puolella, oli askarruttanut minua, mutta uteliaisuuteni voitti.
Kun silmäni tottuivat pimeään, huomasin huoneen perimmäisessä nurkassa hahmon, joka roikkui katosta pää alaspäin. Oli niin pimeää etten ehtinyt arvailla mika tai kuka se oli, kun tämä seisoikin jo vieressäni. Mustaan viittaan pukeutunut, hypnoottisesti tuijottava ja varsin kookas hahmo tuli hyvin liki minua. Tunsin pahaenteisen tuulahduksen ja kylmän aallon. ”Miten voisin palvella sinua”? matala, tumma ja syvä ääni täytti huoneen.
Koska vain uteliaisuuteni oli johdattanut minut tänne, tyydyin mumisemaan jotakin epämääräistä, nopeasti käännyin kannoillani ja poistuin kadulle takaisin.
Mikä jänishousu olinkaan!
Marraskuinen automatka Iso-Britanniassa, no miksikäs ei. Ja kun Britanniasta aletaan puhua, pitää tietysti aloittaa säästä. Meillä oli matkalla aurinkoisia päiviä ja sadepäiviä. Harmaata enemmän kuin paistetta, muttei se meitä haitannut. Sitä asennoituu epävakaaseen säähän kun matkustaa Britteinsaarille, varsinkin marraskuussa.
Matkaan kuului toki muutakin perinteistä kuin sää. Fish and chips, ainakin joka toinen päivä (joka päivä ei vaan kykene), cream tea-hetkiä usein ja pubiin joka päivä.
Sitten paleltiin sisällä että ulkona. En tiedä miksi minulla on saarivaltakunnassa aina hieman kylmä, ehkei kesähelteillä, mutta usein. Syy lienee yksinkertaiset ikkunat nyt alkuun. En tiedä palelevatko britit kodeissaan, mutta tasaiseen sisälämpötilaan tottuneena tämän viileyden ja vedon huomaa. Tietysti valitsemani majapaikatkin ovat usein sellaisia, että pieni tuulenvire ikkunankarmista on enemmän sääntö kuin poikkeus. Mutta hyvinhän siellä pärjää, kun on lämmintä kudetta mukana. Kuumavesipullon kanssa en tosin sänkyyn mene!
Ja mainittakoon vielä ne vesihanat, kylmälle ja kuumalle oma ja kokolattiamatot 2000-luvun sivistysvaltiossa, voi hyvänen aika sentään 🙂
Perinteiden äärellä jo aamusta alkaen.
Olen käynyt Lontoossa useita kertoja, ensi kerran jo 80-luvulla. Kuuminta menoa silloin oli hengata Wardour st:n pubeissa mm. The Intrepid Foxissa ja ostella rokkivaateita ja uskomattoman värisiä hiusvärejä Carnaby St:ltä tai Kings Cross Road:lta. Silloin tälläistä tavaraa Suomessa saattoi saada vain Dekadenzistä Helsingistä ja jostain postimyynnistä Tampereelta?
Lontoo oli käyty ja hieman muuallakin, mutta suhteessa hyvin vähän olin Iso-Britanniassa matkaillut. Asia piti korjata. Näin ollen päätin lähteä katsomaan Stonehengen esihistoriallista kivikehää ja pian huomasinkin, että olin suunnitellut tyttöjaostolle kiertomatkan.
Kävimme William Shakespearin syntymäkaupuni Stratford –Upon-Avonissa toteamassa ” To Beer Or Not To Beer. Oxfordissa vierailimme Wolvercoten hautausmaalla, jossa eräällä haudalla oli paljon sormuksia. Sitten olimmekin kylpyläkaupunki Bathissa, jossa on kylvetty jo roomalaisten ajoilta kuumien lähteiden ympärille rakennetuissa kylpylöissä.
Tanskan prinssi Hamlet suuren kysymyksen äärellä.
Kaikkien tarujen ja sormusten isä, J.R.R Tolkienin hauta Wolvercoten hautausmaalla Oxfordissa.
Vasemmanpuoleinen liikenne, kapeahkot tiet ja jatkuvalla syötöllä liikenneympyröitä. Oli suuri onni ettei minun tarvinnut ajaa. Ja oli suuri onni, että autossa oli valmiina navigaattori. Ilman sitä ajomme olisi ollut paljon tuskaisempaa .”Irma”, joksi navigaattoria kutsuimme, osoittautui loistavaksi tuttavuudeksi.
Ja Bathissa se tapahtui, törmäsimme Mr Darcyyn ensi kerran. Hän oli lihaa ja verta ja hän puhui meille. Olimme Jane Austen- hengessä osuneet huomaamattamme Jane Austen Centeriin, jonka ovella Mr Darcy houkutteli sisään viattomia neitosia. Tämä Mr Darcy oli kovin miellyttävä ja ystävällinen, pois oli ylpeys ja ennakkoluulo. Mutta tämä olikin väärä Mr Darcy, SE oikea löytyi myöhemmin Jane Austen Centerin myymälästä – rintanapeista ja kirjanmerkeistä.
Stonehengen kivikehän jälkeen pysähdyimme Altonin pikkukaupungissa, ja vain ja ainoastaan hotelli Crownin vuoksi, koska siellä kuulemma kummittelee. Toki Altonin Chawtonissa sijaitsevalla Jane Austenin kotimuseolla oli myös vahva vetovoima.
Olin jo etukäteen varannut meille Crown hotellista huoneen nro 3, jossa kuulemma kummitteli eniten. Vaikka me kuinka asennoiduimme ja olimme valmiit tapaamaan hotellin haamut, eivät ne meille näyttäytyneet. Olisiko kyseessä ollutkin vain myyntikikka, törkeällä tavalla yritetty huiputtaa luottavaisia matkalaisia… tai olisiko sittenkin pitänyt juoda vain muutama tuoppi enemmän…ja katsoa aamulla itseään peilistä?
”The oldest part of The Crown Hotel is believed to date back to the mid 16th century, with many of the timbers used in its construction reputedly obtained from old warships in the shipbuilding yards of the Southern Hampshire maritime cities of Portsmouth and Southampton. Legend would have us believe that the hotel is haunted by at least four ghosts or apparitions. (i) a dog around the fireplace area of the Lounge Bar, (ii) Mr. John Gould whose painted portrait hangs in the Lounge Bar, (iii) A lady, alleged to be John Gould’s sister roaming room 3 and finally (iv) A gentleman known only as Patrick, who guards the cellars. However, the present management have seen no evidence of these alleged hauntings, although staff and customers have reported ”strange happenings” from time to time. The book ”The Haunted Places of Hampshire”, which documents the existing evidence of hauntings is kept behind the counter of the Lounge Bar and may be made available for guests to peruse.
(Lähde: www.thecrownhotelalton.co.uk)
Jane Austenin kotimuseo oli mielenkiintoinen paikka. Talo on varsin suuri ja kauniin puutarhan ympäröimä. Talon keittiössä oli mahdollisuus kokeilla sulkakynäkirjoitusta, tehdä itselle laventelipussi muistoksi sekä kokeilla sen aikaiseen tyyliin tehtyjä pukuja ja hattuja. Hatut sopivat meille kuin satula sialle, mutta ne päässä pystyi hetkeksi eläytymään vienoksi neidoksi, joka haikeana katselee ikkunasta ulos nummille ja odottelee kosijoita saapuvaksi.
Jane Austenin kotimuseo, Chawton, Alton.
Ehkä tämä on juuri se pöytä, jonka ääressä Jane kirjoitti?
Colin Firthin asu Mr Darcyn roolissa vuonna 1995 valmistuneessa televisiosarjassa Ylpeys ja ennakkoluulo.
Tunteella tässä vedetään, järjestä viis.
Wannabe Elizabeth Bennet?
Ai niin, se ainoa ja oikea Mr Darcy?
Viini, välimerenilmasto ja inspiroiva seura. Malta on kielikurssien luvattu maa. TuskaMatkat suosittelee.
Laivamatka Ometepen saarelle oli kovin keinuva, aallokko heilutti pientä puupaattiamme, jossa matkasi lisäksemme liuta paikallisia, joitakin matkalaisia, ruokasäkkejä ja muuta tavaraa mantereelta. Olin matkan aikana jo useaan otteeseen ollut varma, että pieni laivamme kaatuu ja joudumme uimaan lähimpään saareen. Kallistumat olivat sitä luokkaa, että kohta koukataan vettä. Satamaan saavuttuamme olimme tyrskyistä märkiä, ja mikä parasta ”vatsapussissani” olleet passi ja setelinippu olivat myös märkiä.
Majapaikamme saarella oli vaatimaton mutta mukava mökki. Vehreä tropiikki ympäröi sen, sirittävien äänteen säestämänä. Mökissä oli ylellisyys – oma suihku! Illalla jatkuvien sähkökatkosten välissä, päätin pikaisesti käydä suihkussa. Mukavampaahan se on peseytyä valossa kuin pilkkopimeässä. Olin suihkuttanut tovin, kun vilkaisin ylöspäin. Seinällä, hieman pääni yläpuolella nökötti skorpioni. Se oli jähmettynyt paikoilleen, enkä ihmettele sitä lain. Seisoihan sen alapuolella vitivalkoinen valas. 🙂
Muovipussi, pitkä keppi ja hieman suostuttelua – alkoi suuri skorpionin metsästys. Eikä skorpioni mikään tyhmä ole, helpommalla se tiesi pääsevänsä antautumalla, kuin jäämällä samaan suihkuun tämän naisihmisen kanssa. Niin saatiin se taas mökin ulkopuolelle, omiensa joukkoon. Olin kyllä tavannut näitä pistopiikkihäntiä aiemminkin, mutta ensi kertaa kylvimme yhdessä.
Toinen tuttavuutemme oli vikkelänä veikkona lähes muurannut rinkkani seinään kiinni. Kauan ei syyllistä tarvinnut etsiä. Kaveri ilmestyi rinkastani tervehtimään meitä ja toinen, pikkuapuri, löytyi lymyämästä rinkkani takaa. Ristimme karvajalan Möhköksi, mutta rinkkaani en sille halunnut luovuttaa. Alkoi suuri hämähäkkien metsästys ja Möhkökin apureineen saateltiin ulos luontoon, omiensa pariin.
Mökissämme vieraili monia muitakin tuttavuuksia. Varsinkin herra Tikku oli varsin mielenkiintoinen. Tarkkaillessa tämän ”kepin” liikkeitä sai aikaa kummasti kulumaan. Kovin hidasta tai lähes olematonta oli hänen kulkunsa kuitenkin. Tai ehkä herran Tikku olikin pysähtynyt tarkkailemaan minua? Ehkä me tarkkailimmekin toisiamme?
Monenlaista tuhatjalkaista menijää kipitteli seinillämme.
Ometepen rauhallisella saarella törmäsimme toki moniin muihinkin eläimiin, mutta onneksi mökkimme ulkopuolella. Majapaikkamme koiruudet olivat yhtä taidokkaita, kuin lajitoverinsa muuallakin, nimittäin sukkuloimaan itsensä pöytämme läheisyyteen syödessämme. Voiko anovaa koiran katsetta sivuuttaa? Voi, mutta vaikeampaa on ohittaa kissoja, jotka kita ammolla makaavat pöytäsi alla. Kerran ihmettelin niitä todella – kita ammolla! Mutta se olikin jo toinen maa ja toinen matka.
Ometepen saari sijaitsee Nicaraguajärvellä. Se on Nicaraguan ja Keski-Amerikan suurin järvi ja ja maailman 20. suurin järvi. Nicaraguajärvessä on yli 400 saarta, joista suurimmat ovat Zapatera ja Ometepe. Ometepessa on myös kaksi tulivuorta: Maderas ja Concepcion. (Lähde: Wikipedia)
Pere-Lachaisen hautausmaa Pariisissa on mielenkiintoinen paikka. Ensinnäkin se on hyvin kaunis. Se on kuin kaupunki kaupungin sisällä. Kuten jokaisella kaupungilla on oma historia ja tarinansa, on hautausmaillakin. Pere-Lachaisesta tekee kiinnostavan myös se, että sinne on haudattu niin monia tunnettuja henkilöitä ja perustihan sen itse Napoleon Bonaparte vuonna 1804. Hautausmaalla lepää myös Jim Morrison (1943-1971), legendaarisen The Doors-yhtyeen laulaja ja keulahahmo. The Lizard King!
Kesällä 1991 raiteet olivat jälleen tuoneet minut Pariisiin, ja tällä kertaa nimenomaan viettämään aikaa Jim Morrison haudalla, hänen 20-vuotis kuolinpäivänään 3.7.1991. Oliko siinä nyt mitään järkeä, ei varmaankaan? Mutta kovassa Jim-huumassa se tuntui hienolta ja tärkeältä.
20 vuotta myöhemmin, kesällä 2011 olin jälleen lähdössä samaan paikkaan samasta syystä. Harmikseni perhesyyt estivät tämän matkan toteutumisen, joka piti suorittaan tyyliin – lento Pariisiin, hengailua haudalla – aamuun asti bileet, ei majoitusta, lento takaisin Suomeen. Ehkä iän tuoma kokemus, tietoisuus omasta jaksamisesta, jarruttivat tälle matkalle ”heittäytymisen”?
Ei, tuota viimeistä lausetta en allekirjoita…;)
Mutta heinäkuuhun 1991…
Kun nousin metrosta ylös Pere-Lachaisen hautausmaan lähellä, en ihan odottanut sitä mitä vastassa oli. Hautausmaan pääportin edusta sekä läheiset kadut olivat täynnä ihmisiä ja koko ajan heitä valui paikalle lisää. Suurin osa nuorehkoa, hipahtavaa, rokahtavaa tai muuten vaan innokasta ympäri maailmaa. Monilla oli mukana viiniä, eväitä ym. ”viihdyttävää”? Musiikki soi ja fiilis oli korkealla.
Pääsy Jim Morrisonin haudalle päätettiin keskeyttää viranomaisten toimesta jo pian saapumiseni jälkeen. Tätä ennen haudalle oli päässyt ihmisiä noin kymmenen hengen ryhmissä, mutta koska väki lisääntyi ja kontrolli väheni, hautausmaan portit päätettiin sulkea. Tämä aiheutti mielenilmausta pääportilla . ”Avatkaa portit” – huudot kaikuivat ja sitten tilanne riistäytyi käsistä pienimuotoiseksi mekkaloinniksi. Poliisit rauhoittivat tilanteen kyynelkaasulla ja veivät pahimmat rettelöijät mukanaan.
Tilaanteen rauhoituttua päästiin viettämään muistelopäivää, kuten sitä nyt Jim Morrisonin tapauksessa vietetään: runoillen, rokaten ja dokaten. Itselläni oli hyvin vahva painotus tuohon jälkimmäiseen ja illan edetessä vieläkin vahvempi painotus.
Uskon vakaasti että tällä alastomuudella oli jokin hieno ja tärkeä tarkoitus. Poliisit eivät vain ymmärtäneet sitä, eikä Pariisin kaupungin järjestyssäännöt.
Ah sitä aikaa, ennen digiaikaa. Kuvaat koko illan mahtavia hetkiä, ainakin omasta mielestäsi, mutta filmirullan 24-kuvaa on kuvattu jo tunteja aikaisemmin loppuun.
Tove Janssonkin tämän jo tiesi:
”Voi sua pientä juhlijaa aamu jo alkaa sarastaa
Kello viisi on. Vaellat yössä yksinään
Väsymys tuntuu käpälään et löydä kotohon.”
Ja vihdoin, seuraavalla viikolla Pere-Lachaisen ovet olivat jälleen auki. Aikaisin aamulla haudalla ei ollut muita, oli hyvin hiljaista. Kukat, viinipullonkorkit, piirrustukset, runot, kirjoitukset ja savukkeet olivat muistoja tapahtumasta ja fanien vierailuista.
Niitä on siellä tänäänkin ja tulee olemaan jatkossakin. Menkää katsomaan, suosittelen!
Apu-lehdessä oli pieni artikkeli tapahtumasta.
Kesään kuului myös Wild Child – 20th Anniversary Jim Morrison celebration-konsertti Amsterdamissa. Tässä mainos Pariisin konsertista.
WILD CHILD – A Jim Morrison Celebration! Lähde: http://www.wildchild.info/
Wild Child – Dave Brock’s Doors Experience is the Los Angeles based act with over 20 solid years of world tour experience and has flourished in the competitive L.A. Music Scene. Faithfully re-creating a live Doors Concert on stage. The music is painstakingly reproduced and combined with the voice, look and essence of Jim Morrison live on stage (performed by lead singer Dave Brock). Wild Child tries to mirror the depth, energy and emotion of The Doors concerts as they were live back in the late 1960’s. The Band also utilizes the same musical instruments live as The Doors did over 40 years ago. Wild Child performs internationally, playing to packed venues around the globe.
Front man, Dave Brock, started his role as the Lizard King by grabbing the lead in the” Jim Morrison Rock Opera,” produced by the late legends sister, Anna Morrison Graham. Anna personally selected Brock for the part. From there, he started the band ”Wild Child,” whose reputation rapidly spread from Southern California to remote areas of the world. Wild Child’s first show at The Whisky a-Go-Go was on July 3rd, 1986. A long string of sell out shows at The Whisky has continued for Wild Child to this date. Wild Child broke right into the national act venue circuit, and continues to play across the country and abroad to packed touring act venues. Many experts have complimented Wild Child’s rendition of a Doors concert, some of which are listed on the Press page of this site. Concert goers leave Wild Child concerts in amazement and disbelief, many of which are quoted here at Fan Reviews. The band relies on stage craft and musicianship to create an event that people will remember, without corn ball antics and pretentious banter. This is a serious, touring re-creation stage show!
|
|
|
Mielestäni paras matka on kotimatka. On taas nähty maailmaa, koettu uusia asioita, selvitty hengissä ja mikä parasta – taas mahdollisuus lähteä uuteen reissuun?
Kulkuriluonteeni on kuljettanut minua maailmalla, on ollut onni saada matkustaa. Ja kuten niin moni tietää, kun on kerran lähtenyt, on kova halu nähdä koko ajan enemmän.
Kirjoitan pieniä tarinoita, tuokiokuvia. Tämä on minun haasteeni – itselleni. Jos sinua kiinnostaa mietteeni maapallolta – olet tervetullut mukaan!
TuskaMatkat- nimikkeellä olen matkustanut jo vuosia omatoimisesti maailmalla, usein vaihtuvan ystäväporukan kanssa. TuskaMatkojen tyttöjaosto nosti päätään muutama vuosi sitten , ja olemme tehneet monenlaisia matkoja myös tällä nimikkeellä. Mitään järkeähän tässä nimitelyssä ei ole ollut, eikä olekaan, eikä tulekaan – paitsi oma kiva.
Taustalla ja nimellä ei ole sen kummempaa tuskaa, mitä nyt pikku pulmia toisinaan, ja joskus vähän suurempiakin 🙂
Rennolla meningillä ja huumorilla on koitettu kulkea ja nähdä kiinnostavia paikkoja. Sisäpiirin vitsihän tämä on ollut jo parikymmentä vuotta, ja sellaisena se pysyköön! Mutta tarinoitahan voi aina kertoa muillekin!
” En tiedä mikä on – mutta taas mennään”…
